”Taikuus on tarpeeksi vahva taiteenlaji kannattelemaan jopa heikkoa esiintyjää. Mutta se ei ole tarpeeksi vahva kannattelemaan KAIKKIA heikkoja esiintyjiä” Michael Weber

Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän suhtautumiseni taikuuteen tuntuu muuttuvan rakkaudesta vihaksi. Tosin monien vanhojen sanontojen mukaan viha ja rakkaus ovat toisilleen läheisiä tunteita, vaikkakin yleisesti niitä pidetään toistensa vastakohtina. Mutta silti nuo tunteet tuntuvat välissä olevan niin lähellä toisiaan. Mistä tämä sitten johtuu? Mitä minulle on vuosien saatossa tapahtunut? Mikä voisi olla syynä tähän asenteen muutokseen?

Yksinkertaisimmin tiivistettynä, tieto lisää tuskaa… Mitä enemmän opin, sen vähemmän tunnun itse asiassa tietävän. Välissä tuntuu, että tietämättömyys olisi paljon helpompaa. Taikuuden filosofiaa ja teorioita tutkiessa tulee koko ajan vastaan uusia teorioita ja ajatusmaailmoja, joista en ollut aikaisemmin tietoinen. Niiden sisältö usein kiehtoo minua, tempaisee minut täysin mukaansa! Mutta samalla alan myös syyttää itseäni; alkaa itsensä ruoskiminen; miten olen voinut olla niin tyhmä?!? Miksi en ole ajatellut tätä asiaa aikaisemmin?!? 25 Vuoden aikana minun olisi täytynyt kyllä jo tajuta tämä teoria itsekin!

Noh, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, mutta miten ihmeessä pystyn sisäistämään juuri lukemani? Olen sen kanssa ehdottomasti samaa mieltä, mutta konsepti on niin laaja! Ikään kuin uusi kokonainen maailma olisi avautunut päässäni. Miten ihmeessä onnistun siirtämään kaiken tämän käytäntöön ja jo olemassa olevaan tekemiseeni? Aikani ei yksinkertaisesti riitä!!! Mielikuvitukseni ei riitä!!! Kaikki mitä teen on kuraa! Vaikka yritän käyttää siihen vielä enemmän aikaa, niin lopputuloksena kaikki tuntuu vain vielä enemmän kuralta… Miksei voi olla vain niin kuin massat ja olla välittämättä; ”Tällä saa reaktiot, joten tämä on riittävän hyvä.” Ja onko tämä edes kaupallista? Perhanan kaupallisuus!

Ah, joskus olisi hienoa olla taas ihan vain harrastaja. Saisi rakastaa taikuutta taikuuden tähden, eikä tarvitsisi yhtään miettiä elannon hankkimista. Mutta taikuus on tarkoitettu jaettavaksi! Ei ole mitään iloa pitää sitä itsellään. Ja kieltämättä, ei ole montaa parempaa tunnetta, kuin olla ihmisten edessä ja nähdä heidän reaktionsa. Minä sain tuon aikaan! Se adrenaliiniryöppy kun ihmiset pomppaavat jaloilleen esityksen lopussa ja suosionosoituksille ei ole tulla loppua. Tai se ne muutamat kyyneleet, kun onnistut koskettamaan ihmistä syvältä… Kyllä se pohjimmiltaan on se, minkä takia tätä tekee…Mutta miksi tämän pitää olla välissä niin perhanan vaikeaa…

“Pidän kirjojen lukemisesta, mutta en lue niitä löytääkseni uutta materiaalia esitettäväksi. Minulle kirjat ovat tiedon lähteitä ja satunnaisesti inspiroivia. Lähestyn niitä kuitenkin kuten maalari lähestyy taidekirjaa. Vaikuttaisi oudolta jos maalari selaisi maalauskirjaa etsien maalausta, jonka hän voisi kopioida. Voitteko kuvitella? ”Olen maalari, taiteilija! Kopioin sen, mitä muut ovat tehneet jo ennen minua” tai ”Kyllä, minä kopioin, mutta minä sentään löysin itse alkuperäisen mallini maalauskirjasta. Miksi muuten kolleegani olisivat julkaisseet taiteensa, jos heidän tarkoituksensa ei olisi ollut opettaa minua maalaamaan heidän maalauksiaan?”. Toki asiaa voi tarkastella tuostakin näkökulmasta, mutta mitä tuhlausta.Tommy Wonder – Books of Wonder Volume I

Kirjoitus löytyi kovalevyn uumenista varmuuskopioita tehdessä. Pistää taas miettimään että sitä taitaa vaatia itseltä välissä hieman liikoja 🙂